Marraskuu...

Eihän vaan yhtään ota päähän tää vuodenaika? Ulkona on pimeetä aina kun ehtii kotiin koulusta, pakkanen saa ihon kuivumaan autiomaaksi ja vielä koeviikkokin edessä. Nyt menee lujaa...

En oikein osaa kuvailla tuntemuksia tällä hetkellä. Stressi nyt ainakin. Musaillat alkaa huomenna, koeviikko torstaina ja muukaan elämä nyt ei oikein anna hetkeäkään rauhaa. Hankalaa koittaa ajatella positiivisesti tän masennuksen aallon pohjalla. Ehkä se vaan on niin, että elämä on kuin valtameri; välillä ollaan pohjalla, välillä pinnalla, välillä aalto heittää rantaa vasten ja murskaa, välillä vaan hiljalleen liplatellaan rantahiekkaan. Välillä vastaan tulee kauniita delfiinejä ja värikkäitä koralliriutan eläimiä, välillä iso hai tai roskalautta, joka saa tajuamaan maailman pahuuden.

Viime aikoina ei ole mennyt erityisen hyvin. Päivät on ollu vaikeita ja välillä vielä vähän vaikeempia. Pitäs kai olla ihteensä tyytyväinen edes siinä, että on hengissä ja edes jotenkin jaksaa. Mutta mitä on edes olla tyytyväinen itteensä? Ei tunnu kovin tutulta. Enää.
Kuulin pari päivää sitten kysymyksen: ''Mitä sulle kuuluu?'' Vastasin: ''Ihan hyvää'' ja kävelin pois. Olis tehny mieli huutaa ja itkeä, että ei ainakaan hyvää. Auttakaa miut pois täältä, yksinäisyydestä. Varjoista, jonne vain minulla on  menolippu ja tunteesta, ettei mikään tunnu kohta enää miltään. Pahakin olo alkaa kadota ja tilalle jää ainoastaan tyhjyys. Ei mitään, turtumus. Tekis mieli huutaa, että sattuu ja että tahtois kaiken loppuvan. Haluais kirkua tuskissaan ja antaa vaan mennä, olla välittämättä mitä kukaan muu ajattelee.

Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää.

Se on niin vaikeeta. Kertoa ihmisille miltä oikeesti tuntuu... Ensiksikin, tuntuu pahalta. Ei se ehkä riitä. Tuntuu hyödyttömältä, arvottomalta ja pelottaa jatkuvasti. Mikä pelottaa? Se, että voiko pitää lupauksiaan sinnittelemisestä ja jaksaako huomenna edes sitä vähää mitä tänään. Olo on kuin ihmisellä, jolla on yliluonnollisen hyvä tunto-, kuulo- ja näköaisti. Tuntee liiankin hyvin muiden ajutuksia, kuulee kaiken satakertaisena ja näkee muiden ilmeestä vihaa, vaikkei sitä oikeasti edes olisi. Pieninkin kriittinen kommentti saa maailman kaatumaan ja oman itsen kieriskelemään liekeissä, lopuksi kiduttavassa hiilloksessa.
Suurin ongelma lienee päivittäinen jaksaminen. Välillä aamulla pelkkä sängystä nouseminen aiheuttaa niin suuria ponnistuksia, että on pakko istua hetkeksi ja levähtää. Tunneilla istuminen tuntuu kidutukselta, koska väsyttää ja päässä pyörii kokonainen ajtusten armeija. Ei pysty keskittymään ja kuin huomaamattaan alkaa häiritä toisia. En minä sitä tahallaan tee. Jotkin lukot vaan päässä ei aina aukee niin kuin niiden pitäis.
Elämästä on poistunu sen entinen helppous ja keveys. Kaikki on vaikeaa ja raskasta. Haluaisin lepotauon tästä kaikesta ja nukkua edes yhden yön kunnolla. Jokainen yö menee heräämisten ja painajaisten välillä kulkiessa. Hereillä ei tahdo olla ja nukahtaminenkin vie vaan uuteen painajaiseen.

Mikä on kaikkein pahinta? Kuulla se, että joku on huolissaan, mutta ei uskalla kertoa mikä on. Olonsa kuittaa vaan nyökäytyksellä ja kommentilla, että kaikki on ihan okei. Mistä löytyis joku, jolle vois kertoa pelkäämättä pillahtavansa itkuun. On niin hankalaa koittaa varjella ulkokuortaan, kun samaan aikaan sisällä myrskyää pahemman kerran. On hankala hengittää.

Niin sydän junnaa paikallaan, jos ei tunne hyvää muttei pahaakaan.

Ja onhan ympärillä edes muutama ihminen, joka kuuntelee, muttei nekään ikuisuuteen asti jaksa. En haluais tehä muttenkin elämästä vaikeaa omien ongelmieni takia. Helpotus auttais muitakin kuin ainoastaan minua.

Lopuksi on pakko laittaa musiikkia. Tällaista se on nykyään tunnelmaltaan...

Me teimme kaiken väärin,
Tai ehkä oikeaa ei ollutkaan,
Jokin seinät vain sai kaatumaan,
Jää vain tyhjä tunne, kun elämässä häviää.



Kiitos.

Nyt ei vaan pysty...

Se tunne, kun mikään ei onnistu. Se, kun tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä ja ainoa keino paeta on vaan itkeä loputtomiin. Siltä tuntuu. Tuntuu pahalle. Tai ei se riitä. Tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealle.
Seuraavana on väsymys ja epäusko. Ei tätä jaksa enää, en minä pysty tähän. Kun mielestä on hävinnyt yksi paha, tulee tilalle toinen. Eikö sitä saa olla koskaan rauhassa? Eikö vois vaan nukahtaa ikuiseen uneen ja olla heräämättä? Miksi perkeleessä jatkaa, jos ei enää sitä halua? Miksi elämä koittelee ihmistä juuri silloin, kun se ei enää jaksa? Miksi se kokeilee miten kauas voi mennä?
Mielessä on vaan niin miljoona kysymystä, eikä yhteenkään vastausta, joka lohduttaisi. On vai sanoja, joissa on järkeä. Mutta entäs jos missään ei ole enää mitään järkeä? Miksi taas tulee mieleen ainoastaan kysymyksiä???
Sitten tulee se turtumus ja itsesääli. Mielessä pyörii tuhat muuta asiaa ja ei pysty keskittymään yhteenkään. Päässä pyörii, silmissä sumenee, hengitys hidastuu. Sitten iskee kipu. Ei se mennytkään pois, se tuli vain vahvempana takaisin. Se ajaa sormet laukkaamaan näppäimistöllä ja kertomaan miltä tuntuu.
Kun kykenee edes hetkeksi pysähtymään ja ajattelemaan jotakin, huomaa sanan ''se''. Mikä se? En minä sitä tiedä. Pohdin koko ajan, mutten kykene yksilöllistämään. Ajaudun uuteen päämäärättömään ajatuksenvirtaan. Tuntuu, etten pääse tästä olosta koskaan pois. Hajoan, putoan, pirstaloidun. Sitten saapuu verinen käsi, joka kokoaa yhteen palaset, joista liian monta on pudonnut syvyyksiin. Ei se toimi enää, ei se kykene enää mihinkään. Se on lopullisesti poissa.
Iskee ajatus. Taas yksi saatanallinen kysymys. Miksi? Miksi minä olen tässä? Miksi minusta tuntuu tälle? Minä yritän miettiä vastauksia; Olen tässä, koska viime aikoina ei vaan ole jaksanut estää itseään tekemästä tyhmyyksiä ja kärsimästä tyhmyyksien seurauksia. Olen tässä, koska tämä päivä ei ollut eilistä parempi ja koska oli pakko jaksaa iltaan asti, tukahduttaa ensin ja sitten antaa kaiken ryöpytä valtoimenaan ja täysin hallitsemattomasti. Minusta tuntuu tälle niin monesta syystä. Minusta tuntuu tälle, koska en jaksa enää hillitä itseäni laisinkaan. Sanon ne sanat, jotka mieleeni tulvivat ensimmäisinä enkä pysähdy ajattelemaan, mitä niistä voi minulle seurata. Minusta tuntuu tälle, koska olen liian kärkäs, olen liian kärkäs itselleni ja muille. Sanon ja teen mitä ensimmäisenä mieleen tulee ja satutan muita. Ja sitten sattuu itseen nähdä toisten tuska ja myös se ''tuo on idiootti'' -ilme. Se sattuu ja koskee. Ei sitä jaksa.
Raja tulee vastaan. Silmistä ei enää edes valu kyyneleitä ja päähän koskee. Keho koittaa kertoa mielelle, ettei kannata jatkaa. Olenko itsepäinen ja jatkan vai lopetanko suosiolla tähän. En haluaisi lopettaa. Tuntuu liian pahalle. En pysty lopettamaan.
Mieleen hiipii savun lailla kysymys: Miksen minä ole tyytyväinen siihen mitä minulla on? Minulla on koti, vanhemmat elossa, rahaa kaikkeen tarpeelliseen ja vähän muuhunkin, rakastavia ihmisiä ympärilläni, opiskelupaikka ja pääosin hyvät tulevisuuden näkymät. Miksi minä silti haluaisin paeta? Mikä minut ajaa tähän tunteeseen? Vastaan rehellisesti ja kaunistelematta, muita syyttämättä minä itse. Ei kukaan muu minua ole tähän ajanut. Ei kukaan muu ole käskenyt syömään pahaan oloon ja kärsimään sen tuomasta ulkonäköhaitasta, ei kukaan ole sanonut minulle ''Sano mitä sylki suuhun tuo ja kärsi itse''. Ei kukaan ole minulle sitä tehnyt. Olen itse tässä. Rinta auki, sydän pöydällä. En jaksa enää peitellä mitään. En edes sitä, etten jaksa enää. En jaksa enää itseäni, enkä varsinkaan mieleni kamppailua siitä, pitäisikö minun muuttua vai pitäisikö vain muiden oppia hyväksymään minut tälläisenä. Ei ihminen loputtomiin jaksa. Jossain vaiheessa sen on pakko loppua.
Pahinta on vanhojen muistojen mieleen palaaminen. Ajatukset itkevistä ihmisistä, tunteet sen jälkeen kun  minua on haukuttu, epäonnistumisen häpeä ja tunne särkyneestä ja ruhjotusta sydämestä. Mutta se särkynyt sydän. Mikä sen on särkenyt lopullisesti? Mielessä ovat aiemmat ihastukset, joita ei ole tavoittanut, omat hölmöydet, joilla on asetettu liikaa tuskaa ja huolta muille ja se, mitä minua rakastavat ihmiset kokevat saadessaan tietää pahan oloni. Ne jotka rakastavat oikeasti, ottaisivat kivusta osan pois ja antaisivat minun levähtää hetken.
Mieli ehtii hiukan rauhoittua, mutta etsii jatkuvasti yhä ahnaammin, jotain millä satuttaa itseään. Kaikki on jo käyty läpi, kunnes jostain mielen sopukoista eksyy esiin ajatus. Miksen minä saanut koskaan tavata ihmistä, jonka perimästä minulla on neljäsosa itsessäni? Miksi minä en saanut kohdata häntä, nauraa hänen kanssaan ja huomata omia piirteitäni hänessä. Olen vajaa, en tiedä itsestäni mitään. Haluaisin korjata tuon virheen, mutta en pysty siihen. En osaa nostaa kuolleita haudoistaan tai puhumaan heille. Minä niin sitä toivoisin. Se voisi hyvinkin auttaa tajuamaan kuka on ja mistä tulee.
Kun puhun ''ihmisestä, joka haluaa/tuntee/tahtoo...'' puhun itsestäni ja itseni eri puolista. Siitä millainen haluaisin olla, mikä olen ja mikä en halua olla. Haluaisin olla parempi, olen yrittämässä sitä ja en halua olla se hirviö, mikä nyt olen.

Varattu mut aina kuitenkin jotenkin vapaa :D

Ihana olo! :) Täytyy myöntää, että ihminen nauttii siitä kun saa olla ihanien ihmisten kanssa ja olla vaan oma itsensä ihan rauhassa ilman paineita. Voisin taas vaihteeks kertoa vähän viimeaikaisista kuvioistani.
Olin koko viime viikon sairaslomalla töistä sen enterorokon takia, mutta olo on nyt jo ihan jees ja parempi. Tehtiin sitten äitin kanssa vähän muutosta talossa kun vaihdettiin huoneita keskenämme. Mie maalasin uuden huoneeni seinät ja katon ja roudailin mussukan kanssa tavaroita sairaslomapäivinä. On tosi mukavaa olla täällä uudessa huoneessa ja hifistellä sisustusideoidensa kanssa. Voisin kuviakin joku päivä laittaa jos kerkiis sopivasti :)
Olin sitten Kumpujaisissa töissä kauneushoitola Ihanassa. Oli tosi mukavaa myydä meikkejä ja jutella ihmisten kanssa. Tulihan sieltä itellekkin vähän putelia mukaan...x) Meni omia kirpparikamojakin ihan reilusti kaupaksi :)


Elän tänään. Muistan eilisen, mutta en tarvitse sitä enää. Opin virheistäni kerralla.


Käytiin sitten eilen katsomassa Kiisu-teatterissa vuoden paras näytelmä, Irinka. Kosketti ja paljon :') Se oli jotenkin niin kaunis ja rujo tarina yhtä aikaa.


Onni matkas auttanu kestää nää kolhut. Se on outo juttu, ei siitä ota tolkkuu. Oikopolkui se kulkee. Joskus se pitää ottaa pois, et sen vois taas tuntee. -Uniikki


Aattelin laittaa tähän postaukseen kaksi biisiä sanoineen, jotka saivat minussa aikaan aivan samantyyppiset fiilikset, vaikka olen kuullut molemmat aivan eri ikäisinä.

Ensiksi Maija Vilkkumaan Ingalsin Laura. Kyseinen kappale puhuttelee minua oikeastaan aivan käsittämättömän hyvin. Biisin tunnelma on uhmakas ja kertoo siitä, kuinka olisi helpompaa olla ''Ingalsin Laura'' kuin itse on. Ei kai minun selittää tarvitse jos kukin itse kuuntelee kappaleen ja katsoo sanat alta.

Niin, sä tulit varhain väsyksiin, petyit niihin puheisiin,
Joissa kaikki on kohta mut ei vielä, vielä, vielä, ikinä ei,
Kouluun sä menit silmin vihaisin, ne sanoi lapsi on sekaisin,
Ja olisit nyt paremmin,
Jos olisit hiljaa ja kunnollinen, tunnollinen,
Niin kaikki on helpompaa, muuten joudut katumaan,
Ja sä mietit:

Ne ei tahdo mua, 
Ne tahtoo Ingalsin Lauran essussaan kiltisti tottelemaan,
Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran,
Vielä joskus mä teen mitä huvittaa,
Ja niitä kaduttaa...

Tänään sä et jaksanut enempää, muiden katseet aina kuin jää,
Joskus perään ne huutaa sä oot hullu, hullu, hulluhan sä oot,
Niin sä päätit lähtee ennen kuin lyöt, pakkasit meikit, ketjut ja vyöt,
Ja keskeneräiset kirjoitustyöt,
Ja ruotsinopettajan Visan, jonka se jätti välitunniksi luokkahuoneeseen,
Sillä sä pääset Lontooseen,
Ja sä mietit:

Ne ei tahdo mua, 
Ne tahtoo Ingalsin Lauran essussaan kiltisti tottelemaan,
Mut vielä mä nousen ja maailmalle nauran,
Vielä joskus mä teen mitä huvittaa,
Ja niitä kaduttaa...



Toisena kappaleena on sitten Erinin Älä tule hyvä tyttö. Käytännössä asenne on aivan sama kuin Maijan kappaleessa, mutta nyt puhutaankin pikkutytöstä eikä teinistä.

Jo-oo, a-haa, just noin, sä osaat!

Kyllä viisivuotiaan tytön pitää osata jo kiroilla,
Reippaasti sanot nyt äidilles ettet aio ees v***u maistaa,
Ja leikit hiekkalaatikon keskellä johtajaa,
Opit siinä oikean asenteen, veljes ottakoon syyt niskoilleen,
Koulussa huudat vastaukset ennen viittaajia,
Reilusti keskari pystyss, 
Jos ei saadakkaan stipendiä tai voiteta Henryä,

Älä, tule, hyvä, tyttö, tule paha tyttö, tule paha tyttö,
Älä, tule, hyvä, tyttö, tule paha tyttö, tule paha tyttö,

Taas sotkun Keni siivoo ja nukuttaa niiden lapsia,
Barbit on jo matkalla kokoukseen, niitten työ on niin tärkee,
Ja annetaan nää mummin lahjat pojille,
Siis kuka enää hiuspäitä harjailee ja tää ruusunen on niin laimee,
Hei ei sun tarvii myöskään tunteista puhua,
Pyyhitään nuo typerät kyyneleet,
Joo, ja ammutaan loput, zombiestrategioinnin alkeet,

Älä, tule, hyvä, tyttö, tule paha tyttö, tule paha tyttö,
Älä, tule, hyvä, tyttö, tule paha tyttö, tule paha tyttö...


Mutta näillä näkymin, Adios amigos! :)

Jussit oli ja meni :)

klo. 15:24
Mikäs tässä on elämää elellessä kun pääs vihdoin ja viimein käymään iskän luona Lapinlahdella :) Viimeks on tullu täällä käytyä vissiin helmikuussa. Eli aikaahan siitä jo on. Muuten on täällä ihan kiva olla joo, mutta on kamalan kuuma ja aika tylsää. Ainoota tekemistä on leffat, tietokone ja ulkona hyppiminen. Kissat Mikke ja Makke pitää huolen siitä, että vaatteet on aika karvaisia. Illalla olis tarkoitus katsoa Hobitti iskän ja iskän vaimon kanssa ja grillata ennen sitä kaikkee hyvää.
Viimenen viikko on kulunu ihan mukavasti. Jussina olin mussukan luona ja tuli vähän nukuttua...x) Joka yö varmaan kymmenen tuntia ja siihen päälle useampien tuntien päiväunia. Joten olin aika väsyksissä.
Olin naapurissa töissä maanantaina ja tiistaina. Pesin ikkunoita ja pihassa olevan uima-altaan. Keskiviikkona oli niin kuuma, ettei tarvinnu mennä ollenkaan töihin ja torstaina kävin tekemässä vaan vajaan puoltoista tuntia, kun alko pää kiehua siinä helteessä ja paarmat jurski palasia sieltä täältä jatkuvasti.
Tänään sitten tuossa kävin selvittelemään, että mitä on tämä kielessä oleva aftaparvi. Selvispä sitten se, että miulla on tässä enterorokko päällä. Ei oo yhtään kipee olo, mutta tää kieli on tuskallinen. Kaikki syöminen ja suurin osa juomisestakin on aikamoisen tuskallista. Mutta eiköhän tästä selvitä ihan vaan vähän kärsimällä.

Siinä ehkä se ajatus, jota tuli pohdittua tuossa keväällä aika paljon. On pyöriny päässä paljon kaikenlaista ajatusta omasta identiteetistä ja muutamien ihmisten tavoista kohdella muita ihmisiä. Ja jälleen kerran; en minäkään ole mikään pyhimys, mutta elän itteeni varten ja se ei välttämättä sovi aivan kaikkien suunnitelmiin.

Ensimmäisenä tulee mieleen yksittäisiä persoonia, jotka kyllä jaksaa valittaa asiasta kun asiasta, mutta kun pitäs jotain tehdä, niin sitten lipsahtaa sormi suuhun ja ei osata edes peukaloita pyörittää. On tässä parin viimesen kuukauden aikana tullu törmättyä useampaankin tuollaseen ihmiseen...

On olemassa kahdenlaisia ihmisiä; niitä, jotka tekevät ja niitä, jotka kulkevat perässä ja arvostelevat.

Toisekseen mieleen pärähtää ihmiset, jotka kyllä on tyytyväisenä tilanteessa kuin tilanteessa, mutta sitten kun kysytään jotakin niin heti ollaan haukkumassa ja solvaamassa kuin viimestä päivää. Täytyy sanoa, että vaikken minä yleensä ota ihmisryhmiltä tulevia solvauksia kuuleviin korviini, niin kyllä tuossa koulutaipaleen loppupuolella tuli kerran sellasta settiä, että kävi itkettämään. 

Kun toiset oppilaat haukkuu itseä opettajan kuullen todella törkeästi ja sanoo tämän ansaitsevan jonkun sortin rangaistuksen omasta aktiivisuudestaan, niin mielessä tyhjeni kyllä aika nopeasti. Itse tilanteessa otin asian viileästi ja tyydyin olemaan hiljaa. 

Mutta myöhemmin... Heti kun kyseinen tunti oli päättynyt, ryntäsin vessaan muka kovan pissahädän kourissa. Todellisuudessa oli pakko päästä hetkeksi purkamaan ja itkemään. Istuin, itkin ja tuijotin seinää. Oli pakko miettiä mitä on tehnyt. Hetken päässä kävi ajatus, että olisin rynnännyt kertomaan kuraattorille ja purkanut asian hänen kanssaan, mutta siinä vaiheessa iski ylpeys. 

En minä voi mennä itkemään kuraattorille. Minähän olen tukioppilas ja tyyppi, joka ei koskaan ollut valittanut muille huonosta olostaan. Kärsin yksin ja siinä se.

Minä muistan sen hetken todella selvästi kun kömmin ylös vessan lattialta ja päätin pitää kaiken sisälläni. Seuraavalla tunnilla ei opiskelu paljoa kiinnostanut. Kirjoitin vihkooni päiväkirjamerkinnän tapahtuneesta. Luin tekstin monta kertaa läpi ja olin purskahtaa luokassa itkuun. Kyyneleet meinasivat käydä ylitsepääsemättömiksi aina siinä vaiheessa kun tekstissä luki: ''Miksi ne minusta niin vihaten puhuivat?''. Tuntui hölmöltä meinata pillahtaa itkuun keskellä täpötäyttä luokkaa. Tunnin lopussa eräs luokkani poika tuli luokseni ja kysyi minulta oliko kaikki aivan kunnossa. Koitin tietty tapani mukaan väittää, ettei mikään ollut huonosti, mutta poika vain jatkoi inttämistään ja kerroin hänelle. Tiesin, ettei hän ollut mikään paras ystävä minua haukkuneiden kanssa, joten uskalsin paljastaa aivan kaiken pohjamutia myöten. 

Täytyy myöntää sen keskustelun helpottaneen oloa jo heti silloin. Minulle sanottiin kaikki se kliseinen: ''Ei ne sitä oikeasti tarkoittaneet. Älä ota ittees. Ei niillä oo oikeutta tuollaseen. Sä oot hyvä just noin.'' Sillon tuntu siltä, että paskat. Mutta kyllä se lopulta helpotti.

Terveisinä niille ihmisille: 

Jos olette itse niin huonoja, ettette saa opettajalta kiitosta, niin pitääkö käydä niitä kiitoksen saavia haukkumaan ja kiusaamaan? Haistakaa paska!

klo. 22:46

Nyt on jo ilta pidemmällä ja alkaa olla kipeempi olo pikkuhiljaa... Ikävä omaa rakasta painaa ja kuume nousee! Mikä mahtavin tapa koittaa käydä väsymään... Mutta pakko on omalle kullalle biisi laittaa <3

Pakko kiittää ja kuitata. Jospa sitä sitten taas joku päivä lisää :)

Se on aika mikä kuluu ja kuluttaa,,,

Tuntuu niin oudolta kun aika tuntuu menevän niin nopeesti. Vasta äsken oli joulu ja eilenhän se hiihtoloma loppui. Nyt on oikeesti jo kolmannes kesälomasta lusittu ja juhannus odottaa ihan kulman takana. Onhan tuosta edellisestä kirjoituksestakin ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin. Itestä tuntuu ihan kun ois kirjottanu ihan hetki sitten edellisen kerran, mutta puoltoista kuukautta ei kai oo ihan hetki...

Vois alottaa ajasta ennen koulun loppua. Meni toukokuun alkupuoli viimesiä kokeita stressatessa ja koulun loppumista hämmästellessä. Loput kuusta menikin sitten aika matalissa maisemissa; stressiä todistuksesta, vi**u*****a ihmisiä, huolta tulevaisuudesta, haikeita jäähyväisiä... Lista vois jatkua ikuisesti. Meinas kyllä pää leipoa kiinni ihan tosissaan, mutta jollain ihmeen voimalla siitä kuitenkin räpiköitiin läpi.
Helpotuksen päivänä voi ihan selkeesti pitää kevätjuhlaa ja päättötodistuksen käteen saamista. Siinä helpotti niin moni asia kerralla. Pääsin eroon koulustressistä, tiesin, ettei tarvihe enää tuijottaa raivoa herättäviä naamoja pitkään aikaan ja LOMA.

Todistus ei ollu ihan odotetunlainen. Odotin nääs huomattavasti huonompaa...:) Vois ne numerot tähän ladella nyt ihan vaan jotta tiedätte.

Äidinkieli: 10
Ruotsi: 10
Englanti: 9
Matematiikka: 10
Kemia: 10
Fysiikka: 9
Biologia: 10
Maantieto: 10
Yhteiskuntaoppi: 10
Uskonto: 9
Historia: 9
Terveystieto: 10
Musiikki: 9
Käsityö: 8
Kuvis: 8
Liikunta: 8
Kotitalous: 9
Valinnainen kotitalous: 10
Bändisoitto: 10
Atk: 9

Siihen vielä päälle musiikki-illoista stipendi, matematiikkastipendi ja kunniakirja matematiikkakilpailusta. Joten meni tosi hyvin ja yli odotusten ihan reilusti! :)
Kevätjuhlan ysipuhe meni kans aika mukavasti enkä ees jännittäny hirveesti. Tippa tuli linssiin kun piti poikia halailla ja opettajille kukkia antaa. Ei sille vaan mahtanut yhtään mitään...:') Koko juhlan ajan olin ihan omissa maailmoissani ja tuijottelin luokkasormusta sormessa. Kun sitä siinä kahteli, palas mieleen monia monia muistoja omalta kouluajalta. Sekä hyviä että huonoja. Yhtäkkiä muistin kirkkaasti miten mukavaa oli ollut ykkösellä olla luokkansa paras kaikissa aineissa ja karkailla tunneilta metsään leikkimään. Ala-asteelta miulla on pääasiassa hyviä muistoja, mutta kyllä niitä synkkiäkin hetkiä matkaan oli mahtunut jo siinä vaiheessa. Yläaste oli ihanaa aikaa kasiluokan talvea lukuunottamatta. Ja ehkä nuo viimeiset kolme viikkoa ysistäkin ois voinu jättää väliin. Jouduin jopa ottamaan hermolomaa yhen päivän viimesellä viikolla, että jaksoin olla ympyröissä mukana.

Mutta nyt se kaikki on ohi! On samalla tosi ilonen ja ihana olo, kun pääs pakenemaan kaikenmoisia ihmisiä kesälomalle, mutta samalla on hirvee haikeus mielessä jatkuvasti peruskoulun loppumisen ja luokan hajoamisen takia...(:(

Kesälomasta vois tietty hieman kertoilla tässä kun vielä muistaa mitä on tapahtunut. Oon siis loman alun ollut töissä aika kivasti ja koittanut vaan nauttia lomasta. Talviturkki tuli heitettyä jo päättäripäivänä oman mussukan kanssa Erä-Okulle. Uida olis kyllä voinu vähän enemmänkin, mutta onhan tässä vielä kesääkin ihan kivasti jäljellä.
Mie oon nauttinu lomasta omalla tavallani aika paljon. Ihmisten paljous, ihmisten pahuus ja ihmisten pelkääminen teki koulun viimesistä ajoista aika helvettiä. Nyt kun tämä erakkoluonne saa olla tasan niiden tärkeimpiensä kanssa, on olo hyvä. Ei tarvii väkisin esittää mitään tai koittaa pysyä pystyssä ja koossa. Oikeessa seurassa ei tarvii esittää voivansa hyvin, koska oikeestikin tuntuu hyvälle ja siks toisekseen saa hajotakin jos siltä vaan tuntuu.

Helppoo olla rakastunut, vaikeeta vihata minun on,
Pelkoon minä oon antautunut, niin myöskin ollut onneton,

Se helpotuksen tunne, kun ei tarvii enää päivästä toiseen tuijottaa sellasia naamoja, joista saa enemmän itkua kun hymyä, on ihanan vapauttava. Täytyy vaan nauttia tästä erakkoelämästä niin kauan kun siihen vaan on mahdollisuus. Syksyllä on valitettavasti vastassa niitä ärsyttäviäkin naamoja lukiossa, mutta minkäs sille voi. On siellä niitäkin joista oli vuoden ''erossa'' eri koululla ja joiden kanssa on tosi mukavaa päästä samiin ympyröihin.

Lukio nyt tuli sitten puheenaiheeksi. Siitä ei hirveästi ole kerrottavaa. Menen myöhemmin tänään tapaamaan rehtoria lukiolle ja sopimaan ens vuoden opiskeluista. Mukavasti sattuu vielä uus reksikin kuvioihin. Toivon että pääsen samalle ''luokalle'' edes mukavien tyyppien kanssa...:P

Muttah nyt vois ehkä lopettaa,
Kiitos ja kumarrus :)

Sieltä se kevät tulla purputtaa...:D

Huhhuh! Enää kolme koetta jäljellä yläasteen aikana ja sitten se olisi oppivelvollisuuden vaatimat jutut tehty... Pelottaa jo ihan tuo koulun loppuminen. Toisaalta on mukavaa päästä kesälomalle ja tehdä vähän töitä ja ansaita rahaa. Mutta haikeus kyllä siltikin valtaa mielen kun miettii, että nyt se yhdeksänvuotinen taivallus on ohi ja bueno...:/
Syksyllä meikäläinen jatkaa sitten Outokummun lukioon ja siellä sitten ainakin seuraavat kolmisen vuotta menee vielä pänttäillessä. Toivon että selviäis suunnitelmat lukion jälkeisestäkin elämästä jossakin välissä. Turha noita kai nyt on murehtia!!!
Tänään oli aika peruspäivä. Ei mitään kovin kummallista tai tavallisuudesta poikkeavaa. Ekalla tunnilla ruotsinkoe, sitten bändisoittoa, äidinkieltä ja biologiaa. Koe oli ihan mukavan yksinkertanen ja bändisoitontunnilla saatiin rakas musaope takasin sairaslomalta...:)

Mutta, bingbong,

Voishan sitä joskus kirjottaa...:)

Ja kertailla, että mitä tässä on viimeaikoina oikein tapahtunut...:) Millonkas sitä on tullut viimeks kirjoteltua... Hmm... En edes muista. Tsekkaampa siis...! Kolme viikkoa on ehtiny tässä vierähtää kuin siivillä...O_o Huhhuh! Meneepä aika tosi nopeesti...:P Mutta voisin vähän kertoa, että mitä sitä on tullut tehtyä kun en ole kirjoittelemaan kerinnyt lainkaan;

Tässä välillä on ehtiny olla kokeita kyllä aikamoinen läjä ja niistä on kyllä tullu ihan hyviä numeroita. Biologia, matematiikka, kemia, uskonto, äidinkieli ja sekä matematiikan, että englannin valtakunnalliset. Englannin valtakunnallisesta sain 8 ja suullisesta osuudesta 10!!! :D Pakko olla ylpeä itsestään kun tuommosen suorituksen itselleen sai meriitteihin...:)

On tuon oman rakkaankin kanssa ehtinyt viettää ihanan paljon aikaa...<3 Ja tulihan tuossa 14. huhtikuuta täyteen sellainen etappi kuin 3 kuukautta yhdessä! :') On se niin suloista kun on ihminen ihan pöpinä toisen takia!

Koulussa on myös kokeiden lisäksi tapahtunut yhtä jos toista;

Viikolla 15 (8.-12.4.) oli tukioppilaiden pitämä ja järjestämä väriviikko. Väriviikolla oli ideana kunakin päivänä pukeutua kyseisen päivän väreihin. Värikkäästä pukeutumisesta sai pisteitä ja eniten pisteitä kerännyt luokka voitti aina sen päivän. Väreinä olivat:
Maanantai: Keltainen
Tiistai: Vihreä
Keskiviikko: Ruutu, raita, pilkku, kukkakuosi yms.
Torstai: Punainen/pinkki
Perjantai: Sininen
Mutta väriviikko meni oikein mukavasti. Minun osuutenani järjestelyissä oli huolehtia aamunavauksista ja tiedotteista keskusradiossa. Ja hyvinhän nekin meni! :D

Sitten se kevään odotetuin kaksi päivää eli musaillat huhtikuun 23. ja 24. päivä Kummun koulun liikuntasalissa. Itse olin koko tiistain järjestelemässä paikkoja ja kirjoittamassa juontoja. Hyvin meni omalta osalta muutamaa pikkumokaa ja isompaakin mokaa lukuunottamatta. Mutta pääasia oli se, että oli niin hemmetin hauskaa ja mukavaa! Ja nostalgista... Viimenen musailta peruskoulun aikana...O_o

Tuolla musailta viikolla meillä oli myös saksasta vaihtari, jonka kanssa sai sitten hieman testailla omaa englantiaan ja oppia saksaa. Mukava viikko oli vaikkakin välillä kielimuuri oli hieman hankalaa saada murretuksi...:)

Ja sitten tälle viikolle: (jota onkin ehtinyt kulua jo yksi vuorokausi ja 20 tuntia x))
Meillä on tällä viikolla koulussa kevätilo-viikko, jonka tavoitteena on tuoda koulun kevään arjen puurtamisen keskelle hieman helpotusta ja kevennystä. Minulla on taas tehtävänäni hoitaa aamunavauksia ja tiedottelemista.
Huomennahan on sitten vappu ja tänään vappuaattona oli koulussa hirmunen härdellipäivä...:)

Tulevana viikonloppuna saakin sitten olla oman mussukan kanssa ihan vaan kaksisteen kotona ilman aikuisten valvovaa silmää...<3 Ihana weekendi tulossa! :3

Päivän biisin vois tähän laitella vielä lopuksi. Elikkäs siis Juha Tapiota ja minuun todella hyvin uppoava kappale Onnen tähdet.

Kirjastossa istuu aina iltaisin, 
Lukee siellä lainaamaansa romaanin,
Kun kaupat menee kiinni,
Se kiertää ostarin,
Vielä kerran hidastuvin askelin,
Sen naapurit kai tietää,
Vaikkei puhu ääneen,
Joka loppiainen sukulaiset muistuttaa;

Synnyit maailmaan alla onnen tähtien,
Ei vastaa sanaakaan, mutta silmät tulta lyöden,
Kauniisiin kasvoihin hymyn taistelee,
Vielä jonnekkin onnen tähden mä teen,

Koulussa sen kirjoitukset ääneen luetaan,
Siitä opettajat sanoo aina niin,
Tuosta tytöstä me tullaan kyllä vielä kuulemaan,
Ja se kirjoittelee niihin aineisiin,
Kuinka sunnuntaisin perhe harrastaa, 
Ja vieraatkin voi tulla kylään ihan milloin vaan, 

Tuossa biisissä on vaan niin paljon minua... Se kertoo oikeestaan tosi hyvin siitä miltä välillä tuntuu. Oikeestaan aika pelottavan hyvin! Mutta hyvä biisi...:)


Nyt,
Kiitos jos luit tänne asti :)