En oikein osaa kuvailla tuntemuksia tällä hetkellä. Stressi nyt ainakin. Musaillat alkaa huomenna, koeviikko torstaina ja muukaan elämä nyt ei oikein anna hetkeäkään rauhaa. Hankalaa koittaa ajatella positiivisesti tän masennuksen aallon pohjalla. Ehkä se vaan on niin, että elämä on kuin valtameri; välillä ollaan pohjalla, välillä pinnalla, välillä aalto heittää rantaa vasten ja murskaa, välillä vaan hiljalleen liplatellaan rantahiekkaan. Välillä vastaan tulee kauniita delfiinejä ja värikkäitä koralliriutan eläimiä, välillä iso hai tai roskalautta, joka saa tajuamaan maailman pahuuden.
Viime aikoina ei ole mennyt erityisen hyvin. Päivät on ollu vaikeita ja välillä vielä vähän vaikeempia. Pitäs kai olla ihteensä tyytyväinen edes siinä, että on hengissä ja edes jotenkin jaksaa. Mutta mitä on edes olla tyytyväinen itteensä? Ei tunnu kovin tutulta. Enää.
Kuulin pari päivää sitten kysymyksen: ''Mitä sulle kuuluu?'' Vastasin: ''Ihan hyvää'' ja kävelin pois. Olis tehny mieli huutaa ja itkeä, että ei ainakaan hyvää. Auttakaa miut pois täältä, yksinäisyydestä. Varjoista, jonne vain minulla on menolippu ja tunteesta, ettei mikään tunnu kohta enää miltään. Pahakin olo alkaa kadota ja tilalle jää ainoastaan tyhjyys. Ei mitään, turtumus. Tekis mieli huutaa, että sattuu ja että tahtois kaiken loppuvan. Haluais kirkua tuskissaan ja antaa vaan mennä, olla välittämättä mitä kukaan muu ajattelee.
Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää.
Se on niin vaikeeta. Kertoa ihmisille miltä oikeesti tuntuu... Ensiksikin, tuntuu pahalta. Ei se ehkä riitä. Tuntuu hyödyttömältä, arvottomalta ja pelottaa jatkuvasti. Mikä pelottaa? Se, että voiko pitää lupauksiaan sinnittelemisestä ja jaksaako huomenna edes sitä vähää mitä tänään. Olo on kuin ihmisellä, jolla on yliluonnollisen hyvä tunto-, kuulo- ja näköaisti. Tuntee liiankin hyvin muiden ajutuksia, kuulee kaiken satakertaisena ja näkee muiden ilmeestä vihaa, vaikkei sitä oikeasti edes olisi. Pieninkin kriittinen kommentti saa maailman kaatumaan ja oman itsen kieriskelemään liekeissä, lopuksi kiduttavassa hiilloksessa.
Suurin ongelma lienee päivittäinen jaksaminen. Välillä aamulla pelkkä sängystä nouseminen aiheuttaa niin suuria ponnistuksia, että on pakko istua hetkeksi ja levähtää. Tunneilla istuminen tuntuu kidutukselta, koska väsyttää ja päässä pyörii kokonainen ajtusten armeija. Ei pysty keskittymään ja kuin huomaamattaan alkaa häiritä toisia. En minä sitä tahallaan tee. Jotkin lukot vaan päässä ei aina aukee niin kuin niiden pitäis.
Elämästä on poistunu sen entinen helppous ja keveys. Kaikki on vaikeaa ja raskasta. Haluaisin lepotauon tästä kaikesta ja nukkua edes yhden yön kunnolla. Jokainen yö menee heräämisten ja painajaisten välillä kulkiessa. Hereillä ei tahdo olla ja nukahtaminenkin vie vaan uuteen painajaiseen.
Mikä on kaikkein pahinta? Kuulla se, että joku on huolissaan, mutta ei uskalla kertoa mikä on. Olonsa kuittaa vaan nyökäytyksellä ja kommentilla, että kaikki on ihan okei. Mistä löytyis joku, jolle vois kertoa pelkäämättä pillahtavansa itkuun. On niin hankalaa koittaa varjella ulkokuortaan, kun samaan aikaan sisällä myrskyää pahemman kerran. On hankala hengittää.
Niin sydän junnaa paikallaan, jos ei tunne hyvää muttei pahaakaan.
Ja onhan ympärillä edes muutama ihminen, joka kuuntelee, muttei nekään ikuisuuteen asti jaksa. En haluais tehä muttenkin elämästä vaikeaa omien ongelmieni takia. Helpotus auttais muitakin kuin ainoastaan minua.
Lopuksi on pakko laittaa musiikkia. Tällaista se on nykyään tunnelmaltaan...
Me teimme kaiken väärin,
Tai ehkä oikeaa ei ollutkaan,
Jokin seinät vain sai kaatumaan,
Jää vain tyhjä tunne, kun elämässä häviää.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti