Se tunne, kun mikään ei onnistu. Se, kun tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä ja ainoa keino paeta on vaan itkeä loputtomiin. Siltä tuntuu. Tuntuu pahalle. Tai ei se riitä. Tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealle.
Seuraavana on väsymys ja epäusko. Ei tätä jaksa enää, en minä pysty tähän. Kun mielestä on hävinnyt yksi paha, tulee tilalle toinen. Eikö sitä saa olla koskaan rauhassa? Eikö vois vaan nukahtaa ikuiseen uneen ja olla heräämättä? Miksi perkeleessä jatkaa, jos ei enää sitä halua? Miksi elämä koittelee ihmistä juuri silloin, kun se ei enää jaksa? Miksi se kokeilee miten kauas voi mennä?
Mielessä on vaan niin miljoona kysymystä, eikä yhteenkään vastausta, joka lohduttaisi. On vai sanoja, joissa on järkeä. Mutta entäs jos missään ei ole enää mitään järkeä? Miksi taas tulee mieleen ainoastaan kysymyksiä???
Sitten tulee se turtumus ja itsesääli. Mielessä pyörii tuhat muuta asiaa ja ei pysty keskittymään yhteenkään. Päässä pyörii, silmissä sumenee, hengitys hidastuu. Sitten iskee kipu. Ei se mennytkään pois, se tuli vain vahvempana takaisin. Se ajaa sormet laukkaamaan näppäimistöllä ja kertomaan miltä tuntuu.
Kun kykenee edes hetkeksi pysähtymään ja ajattelemaan jotakin, huomaa sanan ''se''. Mikä se? En minä sitä tiedä. Pohdin koko ajan, mutten kykene yksilöllistämään. Ajaudun uuteen päämäärättömään ajatuksenvirtaan. Tuntuu, etten pääse tästä olosta koskaan pois. Hajoan, putoan, pirstaloidun. Sitten saapuu verinen käsi, joka kokoaa yhteen palaset, joista liian monta on pudonnut syvyyksiin. Ei se toimi enää, ei se kykene enää mihinkään. Se on lopullisesti poissa.
Iskee ajatus. Taas yksi saatanallinen kysymys. Miksi? Miksi minä olen tässä? Miksi minusta tuntuu tälle? Minä yritän miettiä vastauksia; Olen tässä, koska viime aikoina ei vaan ole jaksanut estää itseään tekemästä tyhmyyksiä ja kärsimästä tyhmyyksien seurauksia. Olen tässä, koska tämä päivä ei ollut eilistä parempi ja koska oli pakko jaksaa iltaan asti, tukahduttaa ensin ja sitten antaa kaiken ryöpytä valtoimenaan ja täysin hallitsemattomasti. Minusta tuntuu tälle niin monesta syystä. Minusta tuntuu tälle, koska en jaksa enää hillitä itseäni laisinkaan. Sanon ne sanat, jotka mieleeni tulvivat ensimmäisinä enkä pysähdy ajattelemaan, mitä niistä voi minulle seurata. Minusta tuntuu tälle, koska olen liian kärkäs, olen liian kärkäs itselleni ja muille. Sanon ja teen mitä ensimmäisenä mieleen tulee ja satutan muita. Ja sitten sattuu itseen nähdä toisten tuska ja myös se ''tuo on idiootti'' -ilme. Se sattuu ja koskee. Ei sitä jaksa.
Raja tulee vastaan. Silmistä ei enää edes valu kyyneleitä ja päähän koskee. Keho koittaa kertoa mielelle, ettei kannata jatkaa. Olenko itsepäinen ja jatkan vai lopetanko suosiolla tähän. En haluaisi lopettaa. Tuntuu liian pahalle. En pysty lopettamaan.
Mieleen hiipii savun lailla kysymys: Miksen minä ole tyytyväinen siihen mitä minulla on? Minulla on koti, vanhemmat elossa, rahaa kaikkeen tarpeelliseen ja vähän muuhunkin, rakastavia ihmisiä ympärilläni, opiskelupaikka ja pääosin hyvät tulevisuuden näkymät. Miksi minä silti haluaisin paeta? Mikä minut ajaa tähän tunteeseen? Vastaan rehellisesti ja kaunistelematta, muita syyttämättä minä itse. Ei kukaan muu minua ole tähän ajanut. Ei kukaan muu ole käskenyt syömään pahaan oloon ja kärsimään sen tuomasta ulkonäköhaitasta, ei kukaan ole sanonut minulle ''Sano mitä sylki suuhun tuo ja kärsi itse''. Ei kukaan ole minulle sitä tehnyt. Olen itse tässä. Rinta auki, sydän pöydällä. En jaksa enää peitellä mitään. En edes sitä, etten jaksa enää. En jaksa enää itseäni, enkä varsinkaan mieleni kamppailua siitä, pitäisikö minun muuttua vai pitäisikö vain muiden oppia hyväksymään minut tälläisenä. Ei ihminen loputtomiin jaksa. Jossain vaiheessa sen on pakko loppua.
Pahinta on vanhojen muistojen mieleen palaaminen. Ajatukset itkevistä ihmisistä, tunteet sen jälkeen kun minua on haukuttu, epäonnistumisen häpeä ja tunne särkyneestä ja ruhjotusta sydämestä. Mutta se särkynyt sydän. Mikä sen on särkenyt lopullisesti? Mielessä ovat aiemmat ihastukset, joita ei ole tavoittanut, omat hölmöydet, joilla on asetettu liikaa tuskaa ja huolta muille ja se, mitä minua rakastavat ihmiset kokevat saadessaan tietää pahan oloni. Ne jotka rakastavat oikeasti, ottaisivat kivusta osan pois ja antaisivat minun levähtää hetken.
Mieli ehtii hiukan rauhoittua, mutta etsii jatkuvasti yhä ahnaammin, jotain millä satuttaa itseään. Kaikki on jo käyty läpi, kunnes jostain mielen sopukoista eksyy esiin ajatus. Miksen minä saanut koskaan tavata ihmistä, jonka perimästä minulla on neljäsosa itsessäni? Miksi minä en saanut kohdata häntä, nauraa hänen kanssaan ja huomata omia piirteitäni hänessä. Olen vajaa, en tiedä itsestäni mitään. Haluaisin korjata tuon virheen, mutta en pysty siihen. En osaa nostaa kuolleita haudoistaan tai puhumaan heille. Minä niin sitä toivoisin. Se voisi hyvinkin auttaa tajuamaan kuka on ja mistä tulee.
Kun puhun ''ihmisestä, joka haluaa/tuntee/tahtoo...'' puhun itsestäni ja itseni eri puolista. Siitä millainen haluaisin olla, mikä olen ja mikä en halua olla. Haluaisin olla parempi, olen yrittämässä sitä ja en halua olla se hirviö, mikä nyt olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti