Mikäs tässä on elämää elellessä kun pääs vihdoin ja viimein käymään iskän luona Lapinlahdella :) Viimeks on tullu täällä käytyä vissiin helmikuussa. Eli aikaahan siitä jo on. Muuten on täällä ihan kiva olla joo, mutta on kamalan kuuma ja aika tylsää. Ainoota tekemistä on leffat, tietokone ja ulkona hyppiminen. Kissat Mikke ja Makke pitää huolen siitä, että vaatteet on aika karvaisia. Illalla olis tarkoitus katsoa Hobitti iskän ja iskän vaimon kanssa ja grillata ennen sitä kaikkee hyvää.
Viimenen viikko on kulunu ihan mukavasti. Jussina olin mussukan luona ja tuli vähän nukuttua...x) Joka yö varmaan kymmenen tuntia ja siihen päälle useampien tuntien päiväunia. Joten olin aika väsyksissä.
Olin naapurissa töissä maanantaina ja tiistaina. Pesin ikkunoita ja pihassa olevan uima-altaan. Keskiviikkona oli niin kuuma, ettei tarvinnu mennä ollenkaan töihin ja torstaina kävin tekemässä vaan vajaan puoltoista tuntia, kun alko pää kiehua siinä helteessä ja paarmat jurski palasia sieltä täältä jatkuvasti.
Tänään sitten tuossa kävin selvittelemään, että mitä on tämä kielessä oleva aftaparvi. Selvispä sitten se, että miulla on tässä enterorokko päällä. Ei oo yhtään kipee olo, mutta tää kieli on tuskallinen. Kaikki syöminen ja suurin osa juomisestakin on aikamoisen tuskallista. Mutta eiköhän tästä selvitä ihan vaan vähän kärsimällä.
Siinä ehkä se ajatus, jota tuli pohdittua tuossa keväällä aika paljon. On pyöriny päässä paljon kaikenlaista ajatusta omasta identiteetistä ja muutamien ihmisten tavoista kohdella muita ihmisiä. Ja jälleen kerran; en minäkään ole mikään pyhimys, mutta elän itteeni varten ja se ei välttämättä sovi aivan kaikkien suunnitelmiin.
Ensimmäisenä tulee mieleen yksittäisiä persoonia, jotka kyllä jaksaa valittaa asiasta kun asiasta, mutta kun pitäs jotain tehdä, niin sitten lipsahtaa sormi suuhun ja ei osata edes peukaloita pyörittää. On tässä parin viimesen kuukauden aikana tullu törmättyä useampaankin tuollaseen ihmiseen...
On olemassa kahdenlaisia ihmisiä; niitä, jotka tekevät ja niitä, jotka kulkevat perässä ja arvostelevat.
Toisekseen mieleen pärähtää ihmiset, jotka kyllä on tyytyväisenä tilanteessa kuin tilanteessa, mutta sitten kun kysytään jotakin niin heti ollaan haukkumassa ja solvaamassa kuin viimestä päivää. Täytyy sanoa, että vaikken minä yleensä ota ihmisryhmiltä tulevia solvauksia kuuleviin korviini, niin kyllä tuossa koulutaipaleen loppupuolella tuli kerran sellasta settiä, että kävi itkettämään.
Kun toiset oppilaat haukkuu itseä opettajan kuullen todella törkeästi ja sanoo tämän ansaitsevan jonkun sortin rangaistuksen omasta aktiivisuudestaan, niin mielessä tyhjeni kyllä aika nopeasti. Itse tilanteessa otin asian viileästi ja tyydyin olemaan hiljaa.
Mutta myöhemmin... Heti kun kyseinen tunti oli päättynyt, ryntäsin vessaan muka kovan pissahädän kourissa. Todellisuudessa oli pakko päästä hetkeksi purkamaan ja itkemään. Istuin, itkin ja tuijotin seinää. Oli pakko miettiä mitä on tehnyt. Hetken päässä kävi ajatus, että olisin rynnännyt kertomaan kuraattorille ja purkanut asian hänen kanssaan, mutta siinä vaiheessa iski ylpeys.
En minä voi mennä itkemään kuraattorille. Minähän olen tukioppilas ja tyyppi, joka ei koskaan ollut valittanut muille huonosta olostaan. Kärsin yksin ja siinä se.
Minä muistan sen hetken todella selvästi kun kömmin ylös vessan lattialta ja päätin pitää kaiken sisälläni. Seuraavalla tunnilla ei opiskelu paljoa kiinnostanut. Kirjoitin vihkooni päiväkirjamerkinnän tapahtuneesta. Luin tekstin monta kertaa läpi ja olin purskahtaa luokassa itkuun. Kyyneleet meinasivat käydä ylitsepääsemättömiksi aina siinä vaiheessa kun tekstissä luki: ''Miksi ne minusta niin vihaten puhuivat?''. Tuntui hölmöltä meinata pillahtaa itkuun keskellä täpötäyttä luokkaa. Tunnin lopussa eräs luokkani poika tuli luokseni ja kysyi minulta oliko kaikki aivan kunnossa. Koitin tietty tapani mukaan väittää, ettei mikään ollut huonosti, mutta poika vain jatkoi inttämistään ja kerroin hänelle. Tiesin, ettei hän ollut mikään paras ystävä minua haukkuneiden kanssa, joten uskalsin paljastaa aivan kaiken pohjamutia myöten.
Täytyy myöntää sen keskustelun helpottaneen oloa jo heti silloin. Minulle sanottiin kaikki se kliseinen: ''Ei ne sitä oikeasti tarkoittaneet. Älä ota ittees. Ei niillä oo oikeutta tuollaseen. Sä oot hyvä just noin.'' Sillon tuntu siltä, että paskat. Mutta kyllä se lopulta helpotti.
Terveisinä niille ihmisille:
Jos olette itse niin huonoja, ettette saa opettajalta kiitosta, niin pitääkö käydä niitä kiitoksen saavia haukkumaan ja kiusaamaan? Haistakaa paska!
klo. 22:46
Nyt on jo ilta pidemmällä ja alkaa olla kipeempi olo pikkuhiljaa... Ikävä omaa rakasta painaa ja kuume nousee! Mikä mahtavin tapa koittaa käydä väsymään... Mutta pakko on omalle kullalle biisi laittaa <3
Pakko kiittää ja kuitata. Jospa sitä sitten taas joku päivä lisää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti