nähdä ikuisen valon,
rakastaa tuntematta pelkoja hirveitä,
kukaan ei jaksa enää,
mutta pakko yrittää,
mä tahdon elää!
Sanailua tähän pitkäperjantaihin...:) Kuulostaa ehkä raisuilta, mutta pohjalla todella positiivinen ajtusmaailma. Parhaita riimejä ja tekstejä syntyy tunteiden murrosvaiheessa. Yleensä ne syntyy kun mennään hyvästä huonompaan suuntaan, mutta joskus menee näinkin päin. Huonommasta noustaankin parempaan päin, ylöspäin! :)
Tässä loman alettua on ollut aika jännää mietiskellä kaikenlaista. On saanu olla rauhassa. Oikeestaan en ees haluais olla rauhassa, koska alkaa pelottaa, että kävisin miettimään liian syvällisiä ja masentavia asioita. Mutta niin ei oo käyny! Yksinäisyys herättää monia tunteita. Monia vaikeasti käsiteltäviä ja omituisia, ennestään tuntemattomia voimakkaita tunteita.
Ensimmäisenä tulee mieleen haikeus. Mie en osaa ehkä oikein selittää, että mistä tää ''haikeuden'' tunne johtuu. Onko se ikävää, onko se pelkoa muutoksesta? En mie oikein tiedä. Mutta ehkä niin on parempikin. Ei kaikkea tarviikkaan välttämättä tietää. Ihminen on olento, jonka takoitus ei olekkaan tietää kaikkea. Niin mie ajattelen.
Löysin taas uutta ja ihanaa musiikkia itselleni!
Verenhimoiset hirviöt kannoillani,
Liian pitkä matka perille,
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta,
Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta,
Nää sanat kuulosti ensiks tosi masentavilta ja apaattisilta, mutta niitä pitikin vähän tulkita. Ja sitähän hyvät sanotukset vaatii! :)
Kun tuntuu siltä, että elämässä on kaikki auki, tie on täysin vapaa ja sie saat ite päättää nopeuden ja kulkupelin, niin on aika tyhjän päällä. Edessä ei ole mitään. Sie et tiedä mihin oot menossa ja mitä siellä tekisit. Se tunne voi ahdistaa pahemman kerran. Verenhimoiset hirviöt kannoillani, liian pitkä matka perille. Siltä aina joskus tuntui. Ei tiennyt mitään muuta kuin sen, että joku minnuu jahtaa. Mikä se joku oikein edes oli? Oliko ne muiden ihmisten kommentit ja mielipiteet? Vai oliko ne sittenkin omat harhaluulot ja käsitykset itsestä... Liian pitkä matka perille. Kun ei edes tiennyt, että missä se ''perillä'' oikein on. Mitä ihminen silloin oikein tekee? Lamaantuu. Jää kellumaan virran mukana eikä pyristele vastaan.
Törmäsin ihmiseen, joka näytti etäisesti tutulta. Niin minäkin törmäsin. Pariin kertaankin. Ensimmäisellä kerralla kyseinen ihminen nosti miut kuopasta ja antoi uskoa tulevaan. Se ihminen pelasti miut tuholta ja lopulliselta elämänmenolta. Kertoi, että mie riitän just sellaisena kuin olen. Sanoi, että miksi miun pitää jatkaa ja kokeilla mitä tulevaisuus on minuu varten varannut.
Ja voi sitä kiitollisuuden määrää, jonka olen sille ihmiselle velkaa omasta elämästäni. Koska eteenpäin kannatti mennä. Niin hyvää oli tulevaisuus miulle varannu. Toisen nostavan ihmisen, joka halus miut just sellaisena kuin olen. Ihmisen, joka rakastaa vilpittömästi ja ilman kyselyjä. Rakkaan, jota ei koskaan halua menettää... Sinäkö se olit, kun petti maa jalkojeni alta. Sinä se olit.
Asiat vaan liittyy toisiinsa. Ihmiset toisiinsa. Tapahtumat ja sattumat toisiinsa. Kaikelle on syynsä ja kaikella on seurauksensa. MIKÄÄN mitä teet EI OLE merkityksetöntä. Muistakaa ihmiset se. JOKAISELLA TEOLLA JA SANALLA ON MERKITYSTÄTULEVAISUUDESSA...:)
Paras suojata silmät,
Mua häikäisee niin,
Mä en tahdo enää juosta,
Ja vilkuilla taakseni,
Pitelisit mua hetken,
Laulaisit laulun,
Mä en jaksa enää juosta,
Putoamaan takaisin,
Välillä tuntuu, että nykyinen onni sokaisee. Tulee fiilis, että enkö mie muista millaista joskus oli. Saapuu pelko siitä, että unohtaa miten pahalle ihmisestä voi tuntuakkaan.
Mie en enää halua koittaa paeta menneisyyttäni ja kaikkea, mikä siellä on. Mutta en mie halua sinne enää ikinä palatakkaan. Se ei tee mistän parempaa.
Ihanaa saada purkaa kaikki ulos. Kävin torstaina juttelemassa kuraattorin kanssa ja voi että se tuntu niin hyvältä...:)
Kiitos ja kumarrus,
:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti