Kun joku sanoo ''Ei noin saa tehdä'' niin se pistää miettimään.
Kuka oikeestaan sanoo mitä kenenkin pitää tai täytyy tehdä? Joskus tunteet vie eri suuntaan kun järki (jos sellasen sattuu vahingossa omistamaan ;)), eikä sillon tuu miettineeks ''onko tää järkevää?''. Ja pitääks kaiken aina olla järkevää??? Mun mielestä ei. Omaa parastaan kannattaa ajatella, oli se sitten järkevää tahi ei!
Koulussa opettajat tulee valittamaan, jos erehtyy jäämään sisälle välitunnilla, kun pitäs mennä ulos. Ketä se loppujen lopuks haittaa, joku haluu olla sisällä? Ja sitten kun opettajalta kysyy ''Onko pakko?'', niin se vastaa ''On!''. Ja jos et noudata käskyä sillä sekunnin sadasosalla, niin saat tiistaina kello kolme mennä miettimään asiaa jälki-istuntoon.
Mun mielestä pakko ei oo kun kuolla, ja senkin vaan kerran, mutta joskus on viisasta tehdä niinkun käsketään.
Mut kaikista ei oo vastustamaan auktoriteetteja. Ite en oo mikään hirmunen raggari, joka hyppii vanhempien nenille, mutta välillä ottaa päähän, kun nuorisoa pidetään täysin auttomana paskasakkina. Nuoret on idiootteja, jotka ei osaa tehdä mitään ja jotka vaan vittuilee itseään vanhemmille.
Kysymys kuuluu: Mitä helvettiä varten nuoria on syrjitty ja syrjitään edelleen?
Kaikkina aikakausina nuoria on pidetty ainakin jossakin määrin sellaisena porukkana, jota pitää morkata asiasta kuin asiasta. Johtuuko se siitä, että ei tiedetä mitä nuorille pitäisi tehdä?
Mun mielestä johtuu! Vaikka kaikki aikuiset on itekkin joskus ollu nuoria, niin silti niiltä on tuntunu kadonneen jonkinlainen pätkä elämästä lapsuuden ja valmistumisen väliltä. Ainut järkevä selitys tähän on se, etteivät aikuiset HALUA muistaa millaista elämä nuorena oli. Ja se, että nuorista yritetään koulia aikuisia liian varhain. Tottakai tietty kuri täytyy olla, mutta kyllä joku rajakin pitää löytyy.
Telkkarissa on jo jonkun aikaa pyöriny sellanen lehtimainos, jossa mainostetaan lehteä keski-iän ylittäneille naisille mainoslauseella: ''Elämäsi parhaaseen aikaan.''. Huhuu??? Kuka sano, että elämän parasta aikaa on se, että mukulat on karannu omaan elämäänsä ja että mies haluaa ostaa uuden auton kerran puolessa vuodessa?
Mun mielestä parasta aikaa elämästä on se mitä nyt elää. Vaik miten miettii ja penkoo menneitä, niin ei sieltä yhtä avointa ja ihanaa aikaa löydä. Ja vaikka ihan pienenä oli mukava olla, kun ei tarvinnut itse huolehtia mistään, niin silti joku nykyhetkessä on parempaa!
Ihminen joka on onnellinen, ei odota elämältään liikaa. Ja mä oon mielestäni nyt tosi onnellinen! Vaik kaikki ei oo mitenkään täydellistä, niin silti tää mulle kelpaa. Kuka on ees sanonut, että mikä on täydellistä? Mulle riittää se, mitä mulla nyt on. Äiti, joka pitää kotia pystyssä, elättää ja pitää huolta. Iskä joka sekin elättää ja ymmärtää mun jääkiekkojuttuja. Elukat, joille ei tarvii olla muuta kun oma ittensä ja joita saa hoitaa ja pitää hyvänä. Ystävät, joihin voi luottaa ja joiden avulla jaksaa joka aamu herätä uuteen aamuun, vaikka eilinen ois harmaa ollukkin. Musiikki, asia, jonka pariin voi paeta sillon, kun mikää muu ei tunnu auttavan ja josta saa voimaa aina seuraavaa päivään. Ja moni muu tärkee asia, joita nyt ei jaksa ees luetella =)
Entäs sitten perheen määritelmä?
Kuka sanoo millanen perheen pitää olla? Omassa tapauksessa perheeseen kuuluu vaan kaks ihmistä, mutta sen lisäks iso läjä karvajalkoja <3 Kun sanoo, että asuu äitin kanssa kaksisteen ja käy iskän luona paristi kuussa, saa osakseen sääliviä katseita ja kuiskintaa ''Sul on varmaan rankkaa'', mut ei se oo säälittävä asia. Eikä enää rankkakaan. Siihen tottuu ajallaan, niinkun kaikkeen täs maailmas.
Ainoona lapsenakaan oleminen ei oo kovin tavallista. Siitä joutuu kärsimään siinä mieles, et ei oo seuraa koko ajan. Sit saa kuunnella sitä, ''ettei ole tarpeeksi sosiaalinen toimimaan muiden ihmeisten kanssa''. En mie koko lapsuuttani yksin ollu, koska miut laitettiin päivähoitoon jo kolmen kuukauden ikäsenä! Ja sit kans kuulee sitä, etten osaa jakaa asioita muiden kanssa, koska oon ainut lapsi.
Empä sano muuta kun huhhuh...
Adios,
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti